Mutta seuraavaksi itse reissusta. Aikaisempina vuosina AE:laisille oli järjestetty omat kurssit ja heidän ohjelmaansa kuului muutaman viikon mittainen semester break. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa me olemme saaneet vapaammin valita samoja kursseja kuin paikalliset oppilaat ja pelkästään vaihtareille järjestettyjä kursseja on vain pari. Kurssien aikataulut vaan eivät täysin sovi yhteen, joten saadaksemme parin viikon yhtenäisen tauon, meidän piti hieman järjestellä välitenttiaikoja sopivammaksi sekä skipata pari luentoa.
Perjantaina lähdettiin aamulla liikkeellä läheiseltä bussiasemalta kohti Kambodzan rajaa, jossa hankittiin Kambodzan viisumi. Viisumin saa täyttämällä viisumihakemuksen, johon liitetään yksi valokuva, ja maksamalla 20 USD. Aikaa tähän operaatioon meni noin 10 minuuttia. Saavuttiin Kambodzan puolelle sen verran myöhään, ettei tavallisia busseja enää mennyt Siem Reapiin, joten jouduttiin vuokraamaan minivan. Rajalta liikkelle lähdettäessä huomattiin, että Kambodzassa ajetaan jännästi tien oikeassa reunassa. Perille saavuttiin yhdeksän jälkeen illalla, jolloin matkaan oli kokonaisuudessaan mennyt vajaat 12 tuntia. Matka oli pitkä, mutta sujui helposti ilman mitään ongelmia.
 |
| Kambodzan raja |
 |
| Ensivaikutelma Kambodzasta on hyvä |
Thaimaan puolella oltiin ajettu melkoisten tulva-alueiden läpi ja Siem Reapiin saavuttaessa huomattiin, että myös siellä joki tulvii kadulle. Mutta onneksi vain joen rannassa, joten se ei vaikuttanu juurikaan omaan elämäämme. Olin odottanut saapuvani hieman hiljaisempaan paikkaan, mutta Siem Reap olikin melko tavallisen oloinen turistikohde, jossa on yllättävän paljon hienoja Hi-class hotelleja. Varattiin jo samana iltana tuk-tuk ja opas lauantaiksi suunnittelemaamme Angkor Wat reissua varten.
 |
| Välillä ajettiin veden läpi |
 |
| Myös Siem Reapissa tulvii |
Lauantaiaamuna opas oli sovittuun aikaan klo 9:30 odottamassa meitä majatalomme ulkopuolella. Angkor Wat sijaitsee muutaman kilometrin Siem Riepistä pohjoiseen, mutta se ei suinkaan ole alueen ainoa temppeli. Alueella on yhteensä kymmenkunta eri temppelirauniota, joihin kaikkiin pääsee samalla lipulla. Yhden päivän lippu kustantaa 20 dollaria, mutta siinä ajassa ei mitenkään kerkeä käydä katsomassa jokaista temppeliä. Itse ehdimme kuitenkin nähdä suurimman ja kauneimman, eli Angkor Watin, lisäksi kolme seuraavaksi näyttävintä temppeliä, jonka jälkeen olimme sen verran väsyneitä, ettemme olisi sinä päivänä enempää jaksaneet kiertääkään.
 |
| Angkor Wat legendaarisimmasta kuvakulmasta |
 |
| Koko orkesteri poseeraamassa |
 |
| Pihanäkymää |
 |
| Yksi temppelin kirjastorakennuksista |
 |
| Kuva toiselta tasolta |
 |
| Maisema ylimmältä tasolta |
Vaikka tuk-tuk kuskasikin meidät aina temppeliltä toiselle, tuli sitä kävelymatkaa silti ihan riittävästi. Ja varsinkin portaita. Mielestäni yhdessä päivässä ehtii nähdä riittävästi alueen temppeleitä; en usko seuraavien päivien tuovan juurikaan lisäarvoa. Temppeleiden lisäksi alueen "nähtävyyksiin" kuuluvat apinat, joita alueella on paljon. Yksi apinaperhe järjesti meille ohjelmaa myös ruokatauolle tulemalla pyörimään ja ihmettelemään ravintolan viereen jotakin suuhunpantavaa etsien. Auringon laskettua palasimme takaisin Siem Reapiin ja kävimme tutustumassa kaupungin iltamarkkinoihin sekä baarikatuun, jossa monet ravintolat myivät paikallista olutta hintaan 50 dollarisenttiä per muki; ei paha!
Kuvia muista alueen temppeleistä
 |
| Bayon temppeli |
 |
| Kuva kolmannen temppelin huipulta |
 |
| Apinaperhe tuli viihdyttämään meitä |
 |
| Puiden valtaama temppeli keskellä viidakkoa |
Sunnuntaina olikin jo aika jatkaa matkaa Phnom Penhiin, Kambodzan pääkaupunkiin. Oltiin buukattu liput klo 14 lähtevään bussiin ja kyydin oli tarkoitus tulla hakemaan meidät guest houseltamme klo 13. Käytiin sitä ennen syömässä, mutta ruoan valmistumiseen meni yllättävän kauan aikaa ja meille alkoi tulla kiire. Saatiin lopulta ruoat muutama minuutti ennen yhtä ja kiskottiin ne hirveällä kiukulla alas, ettei myöhästytä bussista. Ehdittiin juuri ja juuri yhdeksi takaisin; "Huh huh, menipä tiukille!" Mutta kuinkas ollakaan, kyyti saapuukin hakemaan meitä puoli tuntia myöhässä! Sykittiin just hirveellä kiireellä odottamaan. Kuulostaa jotenki tutulta...
Myös itse bussi lähti perinteiseen tyyliin parikymmentä minuuttia myöhässä. Mutta onneksi se ei ollut mikään kämäinen kottero vaan paras bussi, millä olen ikinä matkustanut. Penkit olivat leveät ja mukavat ja jalkatilaakin oli sen verran, että mahtui elämään. Ennen vanhaan tämä matka olisi ollut bussilla melko tuskaisa, sillä vielä muutama vuosi sitten Kambodzassa ei ollut päällystettyjä teitä, joten tie on ollut todella kuoppainen. Vaikkei tie vieläkään ole aina niin tasainen, etenee matka kuitenkin melko hyvin. Myös tämän matkan varrella oli melkoisia tulvatasankoja.
 |
| Tulvaa silmänkantamattomiin |
 |
| Puhveleita ja muita elikoita näkyi matkalla paljon |
Päästyämme Phnom Penhiin asti huomattiin senkin olevan ihan chilli mesta. On ilmeisesti ajat muuttuneet jonkin verran siitä, kun Madventuresin kaverit siellä kävivät. Mutta yksi mikä ei ollut muuttunut oli naisten, aseiden ja huumeiden tarjonta. Kaikkia niitä tyrkytettiin säännöllisesti. Heti kun astui guest housesta ulos, oli kadulla kolme tuk tuk kuskia yrittämässä myydä marihuanaa:
"Osta marihuanaa!"
"Ei kiitos, enpä taida tällä kertaa."
"No osta sitten kokaiinia!"
Mitä ne oikein olettaa vastaukseks? "Joo, no sitä mä voisin kyl ottaa!" Enpä ollu ostamassa sitäkään. Ja tarjottiinpa meille kerran myös metamfetamiinia. On hieman ristiriitaista, että vaikka Kambodzassa on periaatteessa tiukat lait huumeiden suhteen, varsinkin marihuanaa tuntuisi saavan mistä tahansa Phnom Penhissä, eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Eikä tilanne juurikaan poikkea tästä Vietnamissakaan.
Myös ampumaradalla käynti kuuluu olevan yleinen harrastus Kambodzassa, varsinkin turistien keskuudessa. Ja olisihan se ollut hauskaa käydä räiskimässä erinäisillä aseilla, mutta rahaa olisi palanut vähän turhan nopeasti. Ampuminen esim. AK:lla olisi maksanut 40 USD ja pistoolilla 20. Tarjolla olisi ollut myös konekivääreitä kuten M60, kranaatinheittimiä ja jopa sinkoja.
Maanantaina noustiin kerrankin aikaisin ylös ja lähdettiin katsomaan paikallisia nähtävyyksiä. Phnom Penhin nähtävyydet eivät ole kovin iloisia. Aluksi mentiin Tuol Sleng Genocide Museumiin, joka tunnettiin S-21:nä punakhmerien hallitessa Kambodzaa Pol Potin johdolla 1975-1979
Hän aloitti koko maan läpäisevät sosialistiset uudistukset. Markkinatalous, yksityisomaisuus ja raha lakkautettiin, ja kansan tuli elää pienissä yhteisöissä. Punakhmerit vastustivat kaupunkielämää, ja kaupunkiväestö määrättiin palaamaan välittömästi maaseudulle, käytännössä työleireille. Kaiken yksilönvapauden tukahduttanut järjestelmä valvoi kambodzalaisia, joiden tuli tehdä samaa työtä, syödä samaa ruokaa ja käyttää samoja vaatteita. Kaikki perinteet, uskonto, teatteri, musiikki, sanomalehdet ja niin edelleen lakkautettiin ja kirjastot, sairaalat, koulut ja muut julkiset rakennukset hylättiin.
Pari kuvaa työleireiltä
Agraariyhdyskunnissa pyrittiin rakentamaan luokaton yhteiskunta pakkokeinoin. Hallinto oli erityisen jyrkkä poliittista toisinajattelua ja vastarintaa kohtaan ja ihmisiä vainottiin ja surmattiin vähäisistäkin syistä. Heidän vihollisiaan olivat etenkin vanhan hallinnon aikana koulutettu sivistyneistö – kuten opettajat, lääkärit, insinöörit ja papit – joita tapettiin surutta. Myös minkäänlaiset yhteydet ulkomaille oli riittävä syy teloitukseen.
S-21 oli yksi paikka mihin vangitut ihmiset tuotiin kuulusteltaviksi. Heitä kidutettiin monin eri menetelmin kunnes he tunnustivat suunnitellaansa vastarintaa ja ilmiantoivat "kapinallisia" tuttaviaan. Kun kuulustelijat olivat saaneet riittävästi tunnustuksia vangilta, hänet siirrettiin Killing Fieldille teloitettavaksi. Elleivät vangit kuolleet itse kidutukseen. Tuol Slengissä kidutettiin noin 17 000 vankia, joista vain seitsemän tiedetään selvingeen hengissä.
 |
| Vankilan säännöt |
 |
| Arkistoista löytyneitä kuvia kuolleeksi kidutetuista vangeista |
 |
| Kuvia kidutusmenetelmistä. Edessä vasemman kuvan kidutuslaite. |
Vangit joutuivat elämään ahtaissa selleissä tai täyteen tungetuissa luokkahuoneissa, joissa heidän ainoana esineenään oli pieni ämpäri johon tehdä tarpeensa. Rakennus oli myös vuorattu piikkilangalla, etteivät yläkerrassa asuvat vangit onnistuisi tekemään itsemurhaa hyppäämällä alas. Kyllä vetää miehen hiljaiseksi tällainen paikka. Sairaisiin tekoihin sitä ihmiset pystyvätkin.
 |
| Vangittuja |
 |
| Yhden hengen huone |
 |
| Eloonjääneen maalaus asuinoloistaan |
 |
| Monen viimeinen määränpää |
Seuraavaksi jatkoimme matkaa viidentoista kilometrin päähän Killing Fieldille, johon vangit lopulta tuotiin teloitettaviksi. Alue on täynnä joukkohautoja, johon vankien ruumiit tuupattiin, kun heidät oli piesty hengiltä. Lyömäaseina käytettiin kaikkea mahdollista vanhoista työkaluista veitsiin ja bambukeppeihin. Ampuma-aseita ei käytetty, sillä ammukset olivat kalliita, eikä niitä haluttu tuhlata vankeihin. Pol Potin aikakauden uhriluvuista kiistellään, mutta arviot vaihtelevat 1,2-3 miljoonan välillä. Suurin osa kuoli nälkään, sairauksiin tai pakkotyöhön. Teloituksissa kuoli kuitenkin satoja tuhansia. Surmansa sai ehkä yli viidesosa Kambodzan väestöstä. Ja kaikki tämä tapahtui vain muutama vuosikymmen sitten.
 |
| Vanhoja pommien tekemiä kuoppia käytettiin joukkuhautoina |
 |
| Luita ja vaatteita nousee edelleen sateiden mukana pintaan |
 |
| Lapset tapettiin roikottamalla jaloista ja lyömällä heidän päänsä puuhun |
 |
| Uhreja varten rakennettu muistomerkki |
 |
| Muistomerkki on täynnä alueelta löydettyjen luita |
Killing Fieldiltä palattuamme sulattelimme tovin kokemaamme guest housella, jonka jälkeen lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Tiistaiksi emme olleet suunnitelleet mitään ohjelmaa, joten nukuimme pitkään ja söimme rauhassa aamiaista guest housella. Jotain tekemistä piti kuitenkin keksiä, joten päätimme lähteä keskusmarkkinoille katselemaan. En tarvinnut sieltä oikeastaan mitään, mutta silti kaikenlaista tavaraa vaan tarttui mukaan. Sain kuitenkin mielestäni tehtyä ihan hyviä diilejä.
Seuraavaksi suuntasimme erään vaihtakaverimme suosituksesta ravintola Freebirdiin syömään. Freebird osoittautui Hard Rock Cafen tyyliseksi ravintolaksi ja oli todella suositusten arvoinen. Ruoka oli hyvää ja palvelu erinomaista. Illalla seurattiin taas Madventuresin jalanjälkiä yökerho Sharkysiin. Sharky`s on rennonoloinen hengailupaikka biljardipöytineen, josta löytyy myös eräs hauska juomavaihtoehto: Mystery Beer. Mystery Beer:n saa normaalihintaa halvemmalla, mutta se täytyy ottaa sokkona tynnyristä, johon on sekoitettu monia eri olutmerkkejä.
Phnom Penh on kaikenkaikkiaan mukava ja hieno kaupunki. Mopoja siellä kyllä on paljon - enemmän kuin Bangkokissa. Ja koko aikana näin kaupungissa vain yhden taksin. Siellä lyhyet matkat mennään aina tuk tukilla ja pidemmät bussilla tai minivanilla. Keskiviikkona jatkettiin matkaa bussilla Ho Chi Minh Cityyn, aka Saigoniin. Samalla bussilla pääsi kätevästi koko matkan maasta toiseen. Aikaa meni seitsemän tuntia rajamuodollisuuksissa kulutettu aika mukaanlukien.
Ho Chi Minh City on aika jäätävän kokoinen kaupunki. Siinä alkaa jo olla sitä suurkaupungin tuntua, kuten Bangkokissa. Matkaoppaan mukaan kaupungissa asuu 9 miljoonaa ihmistä ja se on siten vietnamin suurin kaupunki. Ja jos Phnom Penhissa on paljon moottoripyöriä, niin täällä niitä aivan helevetisti. Käytännössä jokaisella asukkaalla on yksi. Autoja näkyy liikenteessä paljon vähemmän kuin moottoripyöriä. Toinen havainto, jonka tein heti saapuessamme on että paikka on täynnä karaokebaareja. Kaikkien kaupungin hienoimpien klubien ja hotellien seinässä lukee jäätävän isoin ledivalaistuin kirjaimin Karaoke. Heti ensimmäisenä iltana guest housea etsiessämme löysin myös ensimmäisen monista käärmeviinaa kaupittelevista kojuista.
Torstaiaamuna olikin taas noustava aikaisin ylös, että ehditään retkelle katsomaan Cu Chi tunneleita. Tunnelit rakennettiin Vietnamin sodan, jota vietnamilaiset kutsuvat Amerikan sodaksi, aikaan. Kommunistiset Vietkong sissit pitivät tunneliverkostoa piilopaikkanaan ja kulkuväylänä kylien välillä, kun maan pinnalla eläminen oli mahdotonta yhdysvaltaisten pommitusten takia. Tunneliverkoston yhteispituus oli arviolta 200 km. Tunnelit olivat kolmessa tasossa: 3, 6 ja jopa 12 metriä maan pinnan alapuolella. Ylimmässä kerroksessa oli asuin- ja varastobunkkereita ja alimpia kerroksia käytettiin kulkuverkostona.
 |
| Malli tunneleiden rakenteesta |
Pääsimme itsekin kulkemaan sata metriä tunnelia pitkin. Tunnelia oli tosin laajennettu, sillä alkuperäiset tunnelit ovat aivan liian ahtaita länsimaisille ihmisille. Vietnamilaistenkin täytyi miltei kontata niissä. Pääsimme vilkaisemaan alkuperäistä tunnelia, eikä sinne todellakaan tehnyt mieli lähteä ryömimään. Laajennettukin tunneli oli aivan riittävän ahdas meikäläiselle. Siinäkin olisi herkemmälle jo lyönyt klaustrofobia päälle.
 |
| Alkuperäinen tunnelin suuaukko |
 |
| Turisteja varten laajennettu tunneli |
Tunneleilla esiteltiin myös erilaisia ansoja ja aseita, joita sissit olivat sodan aikana käyttäneet. Julman näköisiä vehkeitä. Nähtävillä oli myös malleja sissien vaatteista ja verstaista, joissa he rakensivat vanhoista pomminsirpaleista uusia aseita. Kierroksen alussa katottiin kunnon propagandavideo vuodelta 1968, jossa näytettiin kuinka Cu Chi-kylän ihmiset vain halusivat viljellä maata ja opiskella rauhassa, kun pahat jenkit alkoivat syyttä pommittaa heitä ja he siksi nousivat vastarintaan torjuen sankarillisesti jenkkien hyökkäykset kerta toisensa jälkeen. Kierroksen lopussa oli taas päässyt ampumaan eri sodassa käytetyillä aseilla, mutta jätettiin tälläkin kertaa väliin.
 |
| Asevalikoimaa |
Oppaamme pyysi meitä bussimatkalla kysymään aina, jos jotain kysyttävää tulee, mutta kielsi poliittiset kysymykset. Syyksi hän kertoi, että Vietnamissa poliisit liikkuivat siviilivaatteissa ja saattoivat olla missä tahansa. Ei taida sananvapaus oikein toimia Vietnamissa... Sen verran hän kuitenkin bussissa paljasti, ettei pidä nykyisestä hallituksesta sen korruptoituneisuuden takia. Hänkin oli aikaisemmin työskennellyt hallitukselle rajavartijana, mutta oli lopettanut ne hommat työn vaarallisuuden takia (jokainen salakuljettaja kantaa mukanaan asetta).
Paluumatkalla jäimme suoraan War Remnants Museumiin. Museo esittelee jäänteitä ja todisteita Vietnamin sodan aikana tehdyistä sotarikoksista. Kuten museon entinen nimi Museum of American War Crimes kertoo, museo kertoo lähinnä yhdysvaltojen ja heidän liittolaistensa pohjoisvietnamilaisia vastaan tehdyistä sotarikoksista ja niiden seurauksista. Joka tapauksessa se sisältää karua nähtävää.
Museo koostuu useista teemoittain järjestetyistä huoneista, jotka sisältävät mm. tietoa sodan kulusta, vankien elinoloista ja kohtelusta, kokoelmia sodassa kuolleiden ja siitä selvinneiden valokuvaajien otoksista, sodan hirmuteoista, kuten My Lain massamurhasta, jossa amerikkalaiset sotilaat tappoivat satoja aseettomia siviilejä (suurimmaksi osaksi naisia, lapsia ja vanhuksia). Yksi huone on omistettu jenkkien käyttämän Agent orangen ja muiden kemikaalien, napalmin ja fosforipommien vaikutusten esittelyyn. Huoneissa on näytteillä myös sodassa käytettyjä aseita ja museon pihalla raskaampaa sotakalustoa, kuten tankkeja, helikoptereita, hävittäjiä ja pommikoneita. Museosta löytyy myös giljotiini, jolla ranskalaiset ja etelävietnamilaiset teloittivat vankejaan.
 |
| Fosforipommi tekee rumee jälkeä |
Perjantaina lähdettiin vaihteeksi hieman iloisampiluontoiselle retkelle, nimittäin risteilemään Mekong-joen suistolle. Aluksi oli edessä vajaa parin tunnin bussimatka itse suistoalueelle, jossa hypättiin ensimmäiseen veneeseen. Tämä vene kuljetti meidät puolessa tunnissa ensimmäiselle kolmesta saaresta, joilla meidän oli tarkoitus vierailla: Coconut islandille. Nimi tulee siitä, että saari on täynnä kookospalmuja. Näistä kookoksista saaren asukkaat valmistavat karkkeja, pääsimme myös itse maistamaan ja sen jälkeen halutessaan ostamaan. Saarella valmistetaan kookoskarkkeja viidellä eri makuvaihtoehdolla.
Karkkien valmistukseen tutustumisen jälkeen jatkoimme pienemmillä jokiveneillä kapeampaa väylää pitkin seuraavalle saarelle, jossa vaihdoimme alle polkupyörät ja teimme yhdessä noin puolentunnin lenkin saaressa olevan kylän läpi. Pyöräilyn jälkeen vuorossa oli maukas lounas joenvarsiravintolassa. Retken hintaan kuului annos, joka sisälsi riisiä, porsasta, pari pientä kevätkäärylettä ja kurkkua. Erittäin hyvän makuinen annos, muttei mikään valtavan kokoinen. Lisäksi oli mahdollisuus tilata omaan piikkiin muita ruokia ja juomia. Tarjolla oli vaikka minkälaisen eläimen lihaa; mm. kalaa, ankeriasta, kyyhkystä, käärmettä, iguanaa etc.
 |
| Kylän tiet ei ollu järin hyvässä kunnossa |
Lounaan jälkeen olikin aika siirtyä taas seuraavalle saarelle. Ensin isommalla veneellä saaren edustalle, jossa hyppäsimme neljän hengen soutuveneisiin, joissa kaikissa oli kaksi "soutajaa", jotka kuljettivat meidät taas kapeaa kanaalia pitkin tapahtumapaikalle. Soutajat siksi lainausmerkeissä, että he eivät oikeastaan soutaneet, vaan meloivat. Saimme myös itse meloa venettä eteenpäin ylimääräisellä melalla auttaen, josta tosin oli todennäköisesti enemmän haittaa kuin hyötyä.
 |
| Saatiin matkan ajaks omat riisihatut päähän ^-^ |
Kolmannella saarella meille tarjottiin erilaisia trooppisia hedelmiä, joita pääsimme nautiskelemaan jälkiruoaksi teen kera. Meidän niitä syödessämme ravintolan henkilökunta esitti meille perinteistä vietnamilaista musiikkia, laulua, tanssia ja teatteria. Lopuksi saimme vielä maistaa hunajateetä, joka on valmistettu saarella kasvatettujen mehiläisten hunajasta, sekä kuivattuja ja makeutettuja hedelmiä. Näiden maisteluiden jälkeen oli aika lähteä takaisin mannerta kohti. Lähtiessäni huomasin kuitenkin ravintolan reunalla pari pytonia häkeissä, ja menin lähemmäs ihmettelemään. En juurikaan ehtinyt ajattelemaan, kun paikallinen rouva oli jo heittänyt ylikasvaneen kastemadon hartioilleni. No ei kai siinä sitten mitään. Pakkohan tämäkin hetki oli ikuistaa kameralle.
Illalla lähdettiin hiukan tutkimaan Saigonia ja päädyttiin jollekin hienommalle alueelle. Ajateltiin käväistä yhdellä klubilla, mutta sisäänpääsystä olisi joutunut pulittamaan miltei 10 dollaria, eikä meidän ollut tarkoitus kuin käydä pyörähtämässä, joten jätettiin väliin ja palattiin tutulle ja turvalliselle backpackeralueelle. Saigon on paljon tasaisemmin siisti kaupunki kuin Bangkok. Bangkokissa on todella hienoja rakennuksia ja aivan niiden naapurissa kurjia slummeja. Saigonissa eri alueiden sisällä ei ole niin suuria tasoeroja.
Lauantaina meillä oli edessä reissun ainoa lentomatka Saigonista Viantianeen Laosiin Vietnam Airlinesilla. Saigonin lentokenttä oli hieman yllättäen erittäin hiljainen. Meillä oli välilasku Phnom Penhissä, jossa poistuimme koneesta, kävelimme pienen lenkin uuden turvatarkastuksen läpi, odottelimme parikymmentä minuuttia ja marssimme takaisin samaan koneeseen samoille paikoille. Cambodzan tulvat olivat myös ilmasta käsin komean näköisiä (joka tietenkään ei oikeasti ole kovin hyvä juttu). Laosiin tarvitsimme taas viisumit, jotka sai taas kätevästi hankittua lentokentältä Vientianesta. Kuukauden viisumista joutuu Suomen kansalainen maksamaan 35 USD.
 |
| Tosta saa ehkä jotain kuvaa tulvien laajuudesta. Toi uoma on ilmeisesti se joki, jonka sisäpuolella ton veden pitäis olla. |
Alun perin meidän oli tarkoitus jatkaa samana päivänä suoraan Vang Viengiin asti, mutta koska saavuimme Vientianeen sen verran myöhään, ettei julkisia busseja enää mennyt, päätettiinkin jäädä Vientianeen yhdeksi yöksi. Suunnatessamme katsomaan Lonely Planetista bongaamaamme guest housea saavuimme tielle, joka oli suljettu autoilta sinä iltana ja sen risteyksessä istui ukko AK sylissään. Ainakin pitäisi olla turvallista. Syy tähän järjestelyyn selvisi pian. Kadun toisessa päässä oli meneillään festivaalit vuotuisten venekisoje kunniaksi. Meininki oli melko samanlaista kuin Lappeenrannan linnoituksen yössä, mutta vähän isommassa mittakaavassa. Oli pelejä, livemusiikkia, huvilaitteita ja tietysti lukuisia kojuja.
Sunnuntaiaamuna meidän bussimme oli taas tarkoitus lähteä kymmeneltä liikkeelle. Kyyti tulee hakemaan meitä vasta viisi minuuttia vaille ja kellon ollessa jo 10, kuski pysähtyy vielä ostamaan ruokaa tienvarsikojusta. Enpä kyllä olettanutkaan että oltaisi ihan aikataulussa. Pian kuitenkin päästiin varsinaiselle matkalle, vain 15 minuuttia myöhässä. Matkaa Vientianesta Vang Viengiin on vain 150 km, mutta silti siihen kului bussilla aikaa melkein viisi tuntia. Keskellä ei mitään kuskimme ajoi vähän turhan lujaa yhteen töyssyyn, minkä seuraksena autosta hajosi jotain. Ihmeeksemme kuski sai paria työkalua hetken heilutettuaan bussin taas toimimaan ja matka jatkui. Vaikka bussi ei ollut kummoinen, niin maisemat olivat senkin edestä. Melkein koko matka vuoristoista viidakkoa, jossa maisemat ovat todella upeita.
Maanantaina olikin jo lähdettävä tutustumaan Vang Viengin matkaajien ykkösharrastukseen eli tuubailuun. Ideana on valua Nam Song jokea alas traktorin sisäkumilla kelluen. Matkan varrella on useita rantabaareja, joissa voi huolehtia nestetasapainostaan. Maisemat joen varressa ovat valokuvaukselliset jyrkkärinteisine kasivillisuuden peittämine vuoristoineen. Tuubailureitti alkaa neljä kilometriä joen yläjuoksulta, josta sitten valutaan takaisin kaupunkiin. Koko kaupunki on käytännössä backpackereiden asuttama ja täynnä guest houseja, baareja, ravintoloita ja matkatoimistoja.
Ensimmäisenä tuubailupäivänä valuimme koko matkan alas kaupunkiin. Taisimme olla sinä iltana ainoita, jotka niin tekivät. Kaikki rantabaarit ovat kasautuneet noin puolen kilometrin sisään tuubailun lähtöpaikasta. Suurin osa tuleekin vain näihin paikkoihin bilettämään tai muuten vaan hengailemaan. Porukka valuu yleensä suunnilleen samoihin kellonaikoihin baarista toiseen, siten että kun aurinko laskee suurin osa viimeisissä baareissa. Sieltä porukka siirtyy sitten tuk tukilla takaisin kaupunkiin jatkamaan. Varsinaiseksi tuubailuksi jää tällöin vain ne lyhyet siirtymiset baarista toiseen.
 |
| Jengi levyttelemässä ekassa ravintolassa |
 |
| Naapuriravintolassa on vielä hiljaista |
Seuraavina kolmena päivänä emme enää viitsineet vuokrata rengasta, vaan otimme pelkän tuk tukin joelle ja uimme vaadittavat matkat baarista toiseen (tai roikuimme kavereiden renkaissa). Homma toimii yhtä hyvin niinkin ja tulee halvemmaksi. Se ei tosin ole yhtä hyvä vaihtoehto kyläyhdistyksen bisnekselle, mutta minkäs teet. Koska koko kaupunki on täynnä reissaajia, ei siellä päivällä ole merkitystä. Joka päivä on bileet. Joen rannan baarit ovat myös siitä mukavia, että niistä pystyy hyppimään suoraan jokeen kun haluaa viilentää auringon käristämää ihoaan. Pariin baariin on myös rakennettu swingi, jolla pystyy heilauttamaan itsenä pidemmälle ja korkeammalle, kuin vain hyppäämäällä. Erittäin hauskoja laitteita.
 |
| Parhaillani heittämässä backflippiä swingistä |
Lisäksi yhdessä baarissa on vesiliukumäki, jossa onnistuin sähläämään jo ensimmäisenä iltana. Ajattelin heti ensilaskulla kikkailla vähän, joten syöksyin mäkeen pääedellä aikomuksenani pyörähtää ilmassa siten, että laskeudun jaloilleni. Mutta liukumäki heittikin meikän vähän korkeammalle, kuin olin odottanut, sillä seurauksella, että voltti meni yli ja läsähdin suoraan mahalleni veteen. Ilmathan siinä lähti pihalle ja samassa rytäkässä hävitin toisen piilarini. Mahtoi olla koominen näky rannalta katsottuna. Mutta vähän aikaa itseäni keräiltyäni oli kuitenkin taas pelikunnossa. Seuraavana päivänä päätin yrittää uudestaan ja silloin homma meni hiukan paremmin ja pääsin jaloilleni alas. Muita mukavia ajanvietteitä rantabaareissa ovat yleinen levyttäminen sekä pelit beerpong sekä oma suosikkini beersbie, jossa on tarkoitus pudottaa frisbeellä vastustaja tolpan päälle laitettu tyhjä oluttölkki. Vang Viengissä tuntuu olevan aina hyvä meininki. Kaikki ovat hyvällä tuulella ja ystävällisiä, koska kaikki ovat tulleet sinne pitämään hauskaa. Juttelin varmaan 15 eri maasta olevien ihmisten kanssa noina muutamina päivinä, jotka kerkesin siellä viettää.
 |
| Bongasin tämmösen joen rantakivikosta. Onkohan näitä veijareita enemmänki tuossa purossa? |
Perjantaina, neljä päivää tuubailtuamme, päätimme palata takaisin Bangkokiin. Otimme aluksi aamubussin Vang Viengistä Vientianeen. Kuski oli ilmeisesti urakkapalkalla, sillä kaahasi kuin tyhjäpäinen. Silloin kun ei tarvinnut pelätä henkensä puolesta, ehti taas ihailemaan Laosin maisemia ja ihmettelemään kaikkia niitä eläimiä, joita pyöri tien varressa: puhveleita, lehmiä, vuohia, kanoja, haikaroita etc. Vientianesta taas siirryttiin vähän matkan päähän rajalle, josta siltta pitkin Thaimaan puolen rajakylään, josta taas yöjunalla Bangkokiin. Perille saavuttiin kymmeneltä lauantaiaamuna eli kokonaisuudessaa matkaan meni aika tarkalleen vuorokausi.
 |
| Oikealla Laos, vasemmalla Thaimaa |
 |
| Meikän nurkka yöjunassa |
Kaikenkaikkiaan oli kyllä mahtava reissu! Tämä viikko on mennyt taas koulurutiitiin totutellessa, tai oikeastaan muistellessa, että milläs kursseilla sitä pitikään olla minäkin päivänä.
