Vesiputouksia ja aurinkorantoja

Nyt onkin reilu pari viikkoa vierähtänyt edellisestä blogikirjoituksestani. Syy tähän hieman pidempään väliin on, että peruselämä Bangkokissa alkaa sujua jo melko rutiinilla, eikä Ko Samet -reissun jälkeisellä kouluviikolla tapahtunut käytännössä mitään jännittävää. Perus koulussa ja välillä salilla käymistä, vai olikohan toisinpäin... No joka tapauksessa viikon jännittävimpiin tapahtumiin lukeutui mm. se että viimeinen maitohappobakteeri tuli napattua torstaina. Mutta kai tuo maha on jo hiukan ehtinyt tottua, kun ei ole pahemmin vihoitellut. Tämä viikko taas on mennyt niin sykkeellä, ettei vaan ole ehtinyt kirjoittamaan.

Toinen mainitsemisen arvoinen asia siltä viikolta oli se, että keskiviikkona oppitunti oli - vaihteeksi - peruttu, joten päätettiin Joonan kanssa lähteä salilla käynnin jälkeen lähteä keskustaan shoppailemaan. Itse lähdin etsimään sandaaleja, joita oli yllättävän vaikea löytää jopa MBK:n kokoisesta puljusta. Sandaalit olivat joko (thaimaan hintatasolla) melko kalliita tai sitten ei  löytynyt oikeaa kokoa. Loppujen lopuksi löysin yhden suuremman kaupan sisältä Gambol-merkkisten kenkien myyntipisteen, jossa oli alennusmyynti käynnissä. Thaimaalaisen merkin laatu hiukan epäilytti, sillä näin joidenkin lankojen repsottavan jo valmiiksi, mutta päästin kuitenkin ostaa kengät, sillä ne olivat jalassa ihan miellyttävät ja maksoivat vain 7 euroa. Jos niillä nyt selviäisi edes sen aikaa, että löydän paremmat kengät sopuhintaan.

MBK:n jälkeen lähdettiin myös tsekkaamaan Siam Paragon, jota ei viime reissulla jaksettu tutkia käytännössä ollenkaan. Eikä Joona silloin edes ollut vielä maisemissa. Tällä reissulla vasta tajusin, kuinka valtava rakennus sekin on. Monia kerroksia täynnä kaikkia mahdollisia trendimerkkien liikkeitä ja valtava elokuvateatteri yläkerrassa. Pelkästään kaikki yleiset aulatilat ovat valtavia. Elokuvateatterissakin taitaa olla 16 eri teatterisalia.

Tuntien peruutusten ja opettajan kiireiden takia meille oli laitettu Financial Managementin oppitunti sunnuntai-iltapäivälle, jonka takia osa porukasta oli jäämässä viikonlopuksi Bangkokiin. Me haluttiin Joonan ja Erikan kanssa kuitenkin hyödyntää tämä lyhyempikin tilaisuus ja lähteä katsomaan suhteellisen lähellä olevia Erawanin vesiputouksia. Pakattiin perjantaiaamuna tavarat valmiiksi ja suunnattiin heti thaikielen jälkeen kohti Bangkokin eteläistä bussiasemaa, josta matka jatkuisi kohti Kanchanaburin kaupunkia. Koska oli perjantai-iltapäivä, taksimatka kämpältä asemalle kesti melkein 1,5 tuntia ja matkaa taitettiin 27 km. Nyt taas huomasi miten iso kaupunki Bangkok todellisuudessa on. En tosin ole ihan varma ajattiko kuski meidät tarkoituksella pidempää reittiä, sillä takaisin tullessa matkaa tuli vain 20 km. Mutta haluaisin uskoa, että kuski valitsi kiertoreitin vain sen takia, että pääväylä oli aivan tukossa. Tuota kautta sentään vähän edettiin.

Päästiin kuitenkin lopulta bussiasemalle vähän ennen kuutta. Vähän aikaa meni, että löydettiin oikea lippuluukku. Asemalla on kymmeniä lippuluukkuja vierekkäin, koska jokaiselle kohteelle on oma luukkunta. Ehdittiin kuitenkin ostaa liput sopivasti kuudelta lähtevään bussiin. Lähdettiin juoksujalkaa seuraaman opasteita terminaalille 10, josta bussin oli tarkoitus lähteä. Kun saavuimme paikalle ja ihmettelimme, missä bussimme on, paikalliset kertoivat että se lähteekin toiselta terminaali kympiltä! Ei siis mitään logiikkaa tässäkään järjestelmässä! Ei muuta kun rakennuksen läpi toiselle puolelle, josta löytyi oikea terminaali 10. Ehdittiin kuitenkin kyytiin ja päästiin matkaan. Matka kesti noin kaksi ja puoli tuntia ja käytännössä koko matkan tienvarsilla oli asutusta. Välillä enemmän ja välillä vähemmän, joten ei oikein tiennyt missä kohtaa kylä vaihtui toiseen.

Jossakin vaiheessa bussi sitten pysäytettiin ja sanottiin, että nyt ollaan perillä. Käytännössä heti ulosastuessamme ensimmäinen taksikuski tuli kyselemään mihin ollaan menossa ja tarjoamaan kyytiä. Kerrottiin ettei tiedetä vielä, hän lupasi heittää meidät halpaan majataloon. Oltiin taas hieman epäileväisiä, mutta päätettiin kuitenkin ottaa kyyti tiukan hintaneuvottelun jälkeen, jotta päästään ainakin oikealle alueelle. Tiedettiin että matkaa Kwai joen varteen, jossa suurin osa majataloista sijaitsee, on kuitenkin useampi kilometri.

Päädyttiin Jollyfrog nimiseen backpacker guest houseen, joka yllätykseksemme tosiaan oli halpa. Yhden hengen huone maksoi vain 70 bahtia eli 1,75 € yöltä. Huoneessa ei tosin ole omaa vessaa. Näitä huoneita oli vapaana vain yksi, joten jouduimme ottamaan Joonan kanssa kalliimman, 5 €:n, huoneen yhdessä. Tässä huoneessa kuitenkin oli kaksi erillistä sänkyä ja oma vessa ja suihku.

Kyseinen majatalo oli muutenkin todella hyvä diili. Paikassa on todella upea sisäpiha palmuineen ja riippumattoineen sekä ravintola, josta saa myös länsimaista ruokaa halvalla. Oma annokseni Gordon Bleu:tä maksoi yhteensä noin kolme euroa, sisältäen ison juoman.

Maisema pihalta joen yli

Kolmen euron annos

Maisema riippumatosta katsottuna

Aamulla herättiin aikaisin ja aamupalan jälkeen otettiin taksi takaisin bussiasemalle, josta lähdettiin kello yhdeksän bussilla kohti Erawanin luonnonpuistoa ja sen vesiputouksia. Reissuun kannattaa lähteä ajoissa, sillä vaikka matka ei ole kovin pitkä, vain noin 65 km, aikaa siirtymiseen menee paikallisella bussilla kuitenkin 1,5 tuntia. Ja viimeinen bussi takaisinpäin lähtee klo 16. Meidän bussimme lähti perinteiseen tyyliin 20 minuuttia myöhässä. Todennäköisesti siksi, että tasan yhdeksältä kyydissä ei ollut vielä riittävästi asiakkaita.

Jo matkalla luonnonpuistoon maisemat olivat upeita. Suuria vihreitä metsäisiä tasankoja, joiden takana kalkkikivivuoret jyrkkine seinineen ja luolineen nousevat rajaamaan maisemaa. Kanchanaburin provinssi on todella kaunista aluetta, jossa kannattaa vierailla, jos on liikkeellä Keski-Thaimaassa. Itse luonnonpuistoon saavuimme klo 11. Myös tällä kertaa pääsimme opiskelijoina sisään thaihintaan eli 1 €:llä. Luonnonpuiston portilla, mihin bussi meidät jätti, tapasimme kaksi saksalaista lääkäriopiskelijaa, Andreaksen ja Sebastianin, jotka ovat harjoittelujaksolla yhdessä Bangkokin sairaaloista. Tulimme heti hyvin juttuun ja päätimme lähteä porukassa tsekkaamaan putouksia.

Erawanin vesiputous osoittautui aivan mahtavaksi paikaksi. Putous koostuu seitsemästä tasosta, joista ylimmän sanotaan muistuttavan intialaista kolmipäistä norsujumalaa Erawania, josta paikan nimi on peräisin. Itse en kyllä onnistunut löytämään yhdennäköisyyttä, mutta kai se siellä jossain on. Putouksilla on siis 7 paremmin erottuvaa tasoa, vaikka se jatkuukin melko tasaisena virtana koko matkan. Jokaisella tasolla putoukset ovat muodostaneet alleen eri kokoisia altaita, joiden turkoosiin veteen pääsee uiskentelemaan ja vilvoittelemaan rankan nousun jälkeen. Vesi oli ainakin tällä kertaa juurikin sopivan lämpöistä. Lämmintä, mutta kuitenkin sen verran viileämpää kuin ilma, että se virkistää oloa ja antaa pakopaikan ilman kuumuudelta. Säänkin suhteen meillä kävi hyvä tuuri, sillä paikkaan oli luvattu puolipilvistä ja mahdollista sadetta. Sadetta ei kuitenkaan tullut, vaan aurinko paistoi koko päivän.

Putoukset sijaitsevat käytännössä keskellä viidakkoa ja näkyvyys polulta metsään ei ole kuin muutama metsi. Ensimmäisille parille tasolle menee ihan asvaltoitu tie, jonka jälkeen matka jatkuu polkua pitkin. Tässä luonnonpuistossa on myös huolehdittu siisteydestä ja tasoa kaksi pidemmälle ei saisi viedä mitään ruokia eikä juomia. Mutta eihän siitä nyt mitään tule, että vaellat monta tuntia vuoren reunaa ylös-alas ilman juomista. Itse ainakin vein pari pientä vesipulloa mukanani, ja niin tekivät monet muutkin. Kunhan vain tuo roskansa takaisin alas, eikä heitä niitä metsään, kuten thaimaalaisilla on valitettavan usein tapana. Ilmeisesti homma kuitenkin toimii, sillä en nähnyt ylemmilläkään tasoilla lojumaan jätettyjä roskia.

Bambut bloggaa näkyvyyden melko tehokkaasti

Maisema näköalatasenteelta

Ja putoukset jatkuu

 Matkaa ylimmälle tasolle on yhteensä noin pari kilometriä. Tasolle neljä, tai oikeastaan viisi, pääsee vielä melko helposti kävellen, mutta ylemmäs mentäessä polku käy yhä hankalammaksi ja ylös päästäkseen joutuu vähän kiipeilemään. Lisäksi tasolla kuusi joutuu kahlaamaan matalan veden läpi, eli kannattaa ottaa jalkaan sellaiset kengät, jotka saavat kastua. Vaikka ylös päästäkseen joutuu näkemään vähän vaivaa, se kannattaa! Näkymä on todella upea ja se fiilis, kun pääsee kaiken sen hikoilun jälkeen rentoutumaan ylimmän putouksen altaaseen, on aivan mahtava. Todellinen voittajafiilis. Vaikka sanoin että ylös päästäkseen joutuu hiukan kiipeilemään, niin ei se mitään vuorikiipeilyä kuitenkaan ole. Jokainen, jolla on suunnilleen terveet jalat, pääsee kyllä ylös asti, mutta hiki siinä hommassa kyllä tulee.

Ylimmällä tasolla

Ylätason pooli

Suihkussa

Ei sinne ylös ole pakko kerralla nousta. Välillä voi jäädä aina altaisiin uimaan ja jatkaa sitten matkaa kun hengitys on ehtinyt tasaantua. Joihinkin altaisiin voi hyppiä niitä reunustavilta kiviltä tai putouksen päältä. Yhdellä tasolla pystyy myös laskemaan putousta pitkin alla olevaan altaaseen kuin olisi vesiliukumäessä.

 

Iloittelua putouksella

Altaat olivat myös täynnä kaloja, jotka tulivat näykkimään kuollutta ihoa kropastasi. Kalaterapiaa koko rahan edestä. Pienet kalat, joita noissa hierontapaikkojen altaissa, ja Saimaassa, näykkivät ihoa, pelkästään kutittavat, mutta nämä kalat olivat isompia. About 10-15 cm pitkiä ja ne eivät enää pelkästään kutita, vaan oikesta sen tuntee, kun ne haukkaavat. Se ei satu, mutta tuntuu hiukan karhealta. Ei niillä hampaita ole, mutta kun näitä kaloja päästää liian monta yhtä aikaa näykkimään alkaa se jo tuntua hiukan häiritsevältä. Hieman kuumottavaa tosin oli se, että isoimmat kalat näissä altaissa olivat about kilon painoisia jötkäleitä! Onneksi ne pysyttelivät pohjalla, eivätkä tulleet napsimaan ihmisiä. Jos ei halunnut tulla näykityksi, täytyi vain pysyä liikkeessä. Heti jos pysähtyi, kalat olivat kimpussa.

Takaisin lähtiessämme ehdimme haukata vähän välipalaa parkkipaikan ruokakojuista ennen bussin lähtöä takaisin. Yhdestätoista neljään oli aika sopiva aika viettää putouksella. Siinä ehti hyvin nähdä koko paikan, ottaa kuvia ja uiskennella luonnonaltaissa, mutta paikka ei ehtinyt käydä tylsäksi eikä nälkä liian kovaksi. Putousten kauneudesta on vaikea antaa arvoistansa kuvaa sanoin, mutta ehkä kuvat kertovat enemmän.

Paluumatka Kanchanaburiin sujui hieman joutuisammin kuin menomatka. Ehdittiin vielä käydä syömä uusien ystäviemme kanssa ennen kuin jatkoimme matkaa kohti Bangkokia. Saksalaiset jäivät Kanchanaburiin vielä toiseksi yöksi. Kanchanaburin kaupunki on oikein miellyttävä paikka. Se ei ainakaan näin low seasonin aikaa ollut täynnä turisteja, vaan tunnelma oli leppoisan rauhallinen. Kaupunki on myös halpa verrattuna muihin paikkoihi, joissa olemme käyneet, eikä siellä ilmennyt minkäänlaista kuumotusta. Kukaan ei yrittänyt huijata meitä, eikä tyrkyttää väkisin jotain joutavaa roinaa. Täällä olisi viihtynyt pidempäänkin.

Kanchanaburissa sijaitsee myös kuuluisa Kwai-joen silta. Silta itsessään ei ole niin kummoinen, mutta mikä tekee sen erityiseksi on sen historia. Ja kuuluisan sillasta tekee siitä ja sen historiasta tehty elokuva (joka tosin ei ole täysin totuudenmukainen). Japanilaiset rakennuttivat sillan death railway:nä tunnetun rautatien, johon myös Kwai-joen ylittävä silta kuuluu, toisen maailmasodan aikana turvatakseen aseiden ja tarvikkeiden viennin Malesiasta Burmaan (jotka molemmat se oli miehittänyt). Nimensä rata on saanut siitä, että japanilaiset käyttivät työvoimanaan liittoutuneita ja aasialaisia sotavankeja, joista arviolta 100 000 kuoli epäinhimillisissä oloissa erilaisiin tauteihin, nälkään ja silkkaan uupumukseen. Nykyinen silta ei ole alkuperäinen, vaan liittoutuneet pommittivat sen maan tasalle sen valmistumisen jälkeen ja paikalle rakennettiin uusi silta sodan loppumisen jälkeen.

Sunnuntaina olikin sitten koko iltapäivä koulua. Illalla mentiin vielä Niklaksen kanssa pelaamaan biljardia Tuk Changin ja Major Cineplexin välissä olevaan ravintolaan, jonka jälkeen päivä olikin aika lailla pulkassa. Maanantainakaan ei tapahtunut mitää kovin ihmeellistä. Katsottiin illalla kämpällä Back to The Future -trilogian kaksi ensimmäistä osaa ja mentiin nukkumaan. Tiistai olikin sitten mielenkiintoisempi päivä. Oltiin sovittu että mennään syömään viikonloppuna tapaamiemme saksalaisten kaverien kanssa ja vaihdetaan samalla valokuvia Erawanin putouksilta.

Tehtiin se virhe, että lähdettiin taksilla kämpältä vanhaan kaupunkiin joen varteen, jossa olimme sopineet tapaavamme. Matkaan meni puolitoista tuntia! Opinpahan ainakin sen, etten enää ikinä lähde taksilla sinne iltapäiväneljän ja kuuden välillä. Ja kun viimein päästiin joen rantaan, taksikuski vei meidät väärälle laiturille. Oli onnistunut jotenkin kuulemaan tai ymmärtämään haluamamme kohteen väärin! Lopulta kuitenkin saatiin jengi kasaan ja siirryttiin lautalla joen yli erääseen saksalaisten tuntemaan rantaravintolaan, jossa söimme ja katselimme auringonlaskua. Syönnin jälkeen käveltiin vielä Khao San roadille jatkamaan iltaa tuoppien ääressä.

Wat Arun auringon laskiessa

Ilta menikin ihan onnistuneesti. Ainoa huono puoli oli, että seuraavana aamuna meinasi koulussa hiukan väsyttää, mutta kokeneena tieteenharjoittajana tästäkin hengissä selvittiin. Koulun jälkeen tosin joutui ottaa pienet päiväunet. Meidän ollessamme koulussa ystävämme Niklas jätti häntä hyvin palvelleen vaatehuoneen ja muutti tien toiselle puolelle omaan kämppään. Ilta menikin taas sunnuntailta tutussa ravintolassa syödessä ja biljardia läiskiessä. Torstaipäivä oli itselläni poikkeuksellisesti vapaa, joten en tehnyt päivän aikana käytännössä mitään järkevää.

Perjantaiaamuna saatiin soitto Dr. Kowitilta, jossa hän kertoi senpäiväisen thaikielen tunnin olevan peruttu kokouksen takia. Tämähän sopi meille, sillä olimme päättäneet lähteä viikonlopuksi Hua Hiniin, vajaat 200 kilsaa lounaaseen. Nyt pääsimme lähtemään odotettua aikasemmin. Saavuimmekin Hua Hiniin jo hyvissä ajoin iltapäivällä ja lähdimme metsästämään majapaikkaa. Lopulta löysimme mielenkiinoisen paikan, Kingshomen, jonka omistaa Tanskasta kotoisin oleva jo eläkkeelle jäänyt John, joka myös asuu thaimaalaisen vaimonsa kanssa paikassa. Paikka oli omituisella tavalla miellettyvä. Vähän kuin monet Johnny Deppin leffat. Talo oli koristeltu lukuisilla ympäri maailmaa tuoduilla esineillä. John on mukava kaveri, joka juttelee mielellään asiakkaiden kanssa. Mekin kävimme hänen kanssaan pitkät keskustelut jos jonkinlaisista asioista. Ensimmäistä kertaa tällä reissulla tuli keskusteltua jonkun kanssa maailman talouspoliittisesta tilanteesta. Ihan kaikkien kanssa se ei täällä onnistu. Huoneen hintaan kuului myös aamupala ja kahvin ja veden vapaa käyttöoikeus.

 

Hua Hin, joka aikoinaan oli hiljainen kalastajakylä, on muuttunut melkoisesti sen jälkeen kun kuningas Rama neljäs rakennutti kesähuvilansa sinne. Hua Hinissä on pari katua täynnä pieniä baareja, joissa melkein jokaisessa on ainakin yksi biljardipöytä. Hua Hinin baareissa on se hyvä puoli, että niissä saa pelata ilmaiseksi bilistä, kunhan ostaa jotain juomaa. Myös punaiset valot ovat löytäneet tiensä Hua Hiniin. Monissa, tai oikeastaan suurimmassa osassa, näistä baarikatujen pubeista oli tarjolla myös seuralaispalveluja. Pattayan tapaan seasta löytyi paljon myös ladyboyta, jotka olivat taas kaikkein aggressiivisimpia seuran tarjoajia. Hieman häiritsevää on myös ettei kaikista näistä ilolinnnuista pysty varmuudella sanomaan ovatko he naisia vai eivät. Mutta toisaalta kun ei ole mitään taka-ajatuksia, sillä ei loppupeleissä ole mitään väliä.

Illan aikana kävi myös yksi iloinen sattuma, kun oltiin pelaamassa biljardia eräässä kuppilassa, viikko sitten Erawanilla tapaamani Andreas kävelee baarin ohi. En edes tiennyt, että hän oli tulossa Hua Hiniin. Andreas oli juuri tullut Hua Hiniin ja käytyään heittämässä kamansa guest houselleen saimme tiimiimme yllättävän lisävahvistuksen. Myöhemmin törmättiin toisessa pubissa myös muutamaan muuhun suomalaiseen, jonka kanssa vaihdettiin muutamat sanat. Yksi oli mm. järjestämässä vapaaottelutapahtumaa Bangkokissa.

Itse Hua Hinissä ei ole oikein mitään nähtävää, joten päätettiin lähteä pienelle seikkailulle. Vuokrattiin skootterit ja lähdettiin niillä 65 kilometrin päässä sijaitsevaan Khao Sam Roi Yot National Parkiin. Nimi tarkoittaa kolmensadan vuorehuipun luonnonpuistoa. Saattueeseemme kuului minun lisäkseni Niklas, Andreas, pari thaimaalaista tyttöä, joiden kanssa oltiin istuttu iltaa, yksi thaityttö lisää, jonka nämä kaksi muuta tunsivat sekä hänen kanssaan yksi irlantilainen jätkä. Melko kansainvällinen ryhmä siis.

Ajaessa pääsi kokemaan vauhdin huumaa, sillä tie oli pääasiassa hyvässä kunnossa, eikä liikennettä ollut liikaa. Skoottereiden huiput olivat varmaan about 100 km/h, mutta hiukan vähempikin vauhti riitti meille matkanopeudeksi. Kypärissä ei nimittäin ollut visiireitä, joten jo kahdeksankympin vauhdissa tuuli alkoi käydä melkoisesti silmiin, vaikka sitä aurinkolaseilla yrittikin blogata. Ei myöskään tunnettu reittiä ihan tarkkaan, joten välillä piti pysähtyä lukemaan karttaa. Oltiin päästy jo parinkymmenen kilsan päähän puistosta kun Niklaksen pyörästä puhkesi takarengas ilman mitään havaittavaa syytä. Pysäytettiin yksi paikallinen kaveri ja hän neuvoi, että meidän on palattava kilometrin verran takaisinpäin pieneen kylään, jossa rengas voidaan korjata. Nyt kun oltiin pysähdyksissä, pääsin ottamaan pari maisemakuvaa edessä jo häämöttävistä vuorista.

Käytettiin renkaan korjaukseen kuluva aika hyödyksi ja istuttiin viereiseen keittiöön lounaalle (joka oli taas miltei ilmainen, koska ei oltu missään turistiravintolassa). Kun oltiin saatu syötyä, pyörä oli taas valmis liikenteeseen ja matka jatkui. Muiden matkaajien lisäksi tiellä joutui varomaan kulkukoiria, jotka joskus vain jumittivat keskellä tietä sekä lehmiä, jotka laidunsivat tien varressa. Ne oli yleensä kytketty liealla puihin kiinni, mutta lieat olivat usein niin niin pitkiä, että lehmät tien reunaan asti. Osa onneksi laidunsi vapaana aitojen sisällä, eivätkä olleet meidän tiellä. Oli jotenkin omituista nähdä lehmiä laiduntamassa palmujen keskellä. On niin tottunut Suomessa siihen että lehmät laiduntavat niityillä tai pelloilla, eivät trooppisissa metsissä.

Tämä kuva on jo luonnopuiston sisäpuolelta

Saavuttuamme luonnonpuistoon, yritimme taas saada opiskelija-alennusta pääsylipusta, mutta myyjät eivät oikein tuntuneet tietävän miten meidän kanssamme pitäisi toimia ja lopulta päätyivät veloittamaan puolet normaalihinnasta eli 100 THB (2,5€). Lisäksi moottoripyörän tuomisesta alueelle piti pulittaa extraa 50 snt. Alue on niin iso, ettei siellä ilman kulkuneuvoa ehdi mihinkään. Ensimmäisenä mentiin yhteen alueen tippukiviluolaan. Luolassa pääsi kulkemaan ohjattua reittiä pitkin kierroksen pilkkopimeässä luolassa. Vuokrattiin luolan suulta pari taskulamppua, joita ilman luolaan ei ole mitään asiaa.

"Polku" luolan suuaukolle

Sisään vaan!

Ensimmäiseksi jouduimme kiipeämään kivistä mäkeä ylös reilut sata metriä, joka oli pieni saavutus jo itsessään. Koska kyse on tippukiviluolasta, ei siellä tietenkään ole mitään polkua, jota pitkin kävellä, vaan kyltein oli merkitty reitti, jota pääsi jotenkin kulkemaan kiviä pitkin pomppien. Välillä luolassa oli niin ahtaita kohtia, että joutui konttaamaan eteenpäin. Vinkiksi niille, jotka aikovat vierailla tässä luolassa, ottakaa mukaan hyvät kengät, sillä kivet ovat teräviä ja seinämät välillä melko jyrkkiä. Juuri ostamani Gambollin sandaalit eivät olleet paras vaihtoehto tälle reissulle. Toinen vinkki on, että älkää pukeutuko ykkösiinne, kun tulette. Vaatteet tulevat likaantunmaan luolassa aivan varmasti.

Mitenköhän pitkälle pudotus jatkuu?

Välillä meinasi olla ahdasta

Luola oli kyllä näyttävän näköinen, kun sinne pääsi sisälle asti. Suurissa aukeissa onkaloissa nukkui valtava määrä lepakoita. En ole ikinä nähnyt niin paljon lepakoita yhdellä kertaa. Osa häiriintyi, kun katselimme niitä valon kanssa ja lähtivät lentelemään, mutta onneksi niitä ei ollut kovin montaa. Lepakoiden lisäksi luolassa asui jotain viiden sentin mittaisia hyönteisiä, joilla oli 20 senttiä pitkät tuntosarvet sekä noin kämmenen kokoinen hämähäkki.

Luolasta päästyämme päätimme suunnata suoraan puiston rannalle rentoutumaan. Matkalla sinne näimme paljon valkoisia haikaroita, jotka pyydystivät matalista ojista joitain pikkukaloja. Ranta oli hieman pettymys, sillä se oli täynnä kulleita kaloja ja rapuja, muovipusseja ja muuta roinaa. Eikä samea vesikään houkutellut uimaan kauheasti. Vähän oli kuitenkin kahlattava viilennykseksi rankasta luolakiipeilystä. Sieltä lähtiessämme, olin hiestä märkä, kuin olisin käynyt suihkussa. Onneksi ulkona tuuli hiukan.

Uloskäynti häämöttää

Vihdoin takaisin avarassa maailmassa

 

Biitsikin näyttää kauempaa tarkasteltuna ihan hyvältä...

Onneksi rantaravintolat sentään ovat tyylikkäitä

 





















Rannalta lähtiessämme auringonlasku alkoi lähestyä, joten otimme suunnaksi taas Hua Hinin. Matkalla pysähdyimme vielä Hua Hinin lähellä olevalle, hieman mukavemmalle rannalle, jossa kävimme syömässä. Hua Hiniin päästyämme pidimme pienen lepohetken, jonka jälkeen lähdimme taas ulos. Hua Hinin parasta antia ovat varmaan juurikin ne lukuisat pubit, joissa saa läiskiä biljardia ilmaiseksi juomia nauttiessaa. Kunnon bilettämiseen paikka ei oikein sovellu, sillä kaikki baarit menevät kiinni jo kahdelta.

Vaikka meillä olikin Hua Hinissä ihan hauskaa, itse paikasta en pitänyt hirveästi. Siellä oli kallista, ranta oli likainen ja vesi sameaa, eikä itse Hua Hinissä ole juuri mitään nähtävää. Sunnuntaina päätimmekin jättää Hua Hinin ja lähteä Niklaksen kanssa vielä yhdeksi yöksi parikymmentä kilometriä lähempänä Bangkokia sijaitsevaan Cha-amin kaupunkiin. Herman ja Joona päättivät palata jo takaisin Bangkokiin.

Cha-am on Hua Hiniä hieman isompi kaupunki, jota paikallinen väestö käyttää paljon viikonloppulomien kohteena. Löydettiin hinta-laatusuhteeltaan erinomainen kämppä yhdeksi yöksi. Huoneessamme oli kaksi erillistä makuuhuonetta, jotka oli erotettu toisistaan väliovella ja molemmissa niistä oli leveä parisänky. Lisäksi löytyi myös tietysti vessa ja erikoisuutena lämmin suihku. Ja tietysti ilmastointi. Kaikesta tästä maksoimme yhteensä 11 €.

Palmubulevardi Cha-amissa

Cha-am on miellyttävän rauhallinen paikka, jossa näkee myös oikeata elämää. Vuokrasimme taas yhden skootterin, jolla lähdimme tutkimaan paikkaa. Beach road, jolle myös me olimme majoittuneet, oli todella miellyttävä. Pitkä tie reunusti nimensä mukaisesti pitkää kaunista rantaa, jonka varteen oli rakennettu hotelleja joka budjetille, alkaen todella tyylikkäistä resorteista aina näihin muutaman sadan bahtin huoneisiin asti. Mukavaa oli myös se, että rantakadun päätyttyä pystyi jatkamaan matkaa pois turistikadulta alueelle, jossa paikalliset kalastajat puuhastelivat omia juttujaan eivätkä olleet kovin kiinnostuneita turisteista. Kävimme yhden aallonmurtajan päässä, jossa porukka oli ongella. Mukavaa oli myös seurata kahden kissanpennun leikkiä kivien välissä. Ne eivät valitettavasti suostuneet valokuvattaviksi. Uusista sandaaleistani petti täällä tarranauhan kiinnikkeen ompele. Ne eivät ilmeisesti pitäneet luonnonpuiston luolakiipeilystä. Noh täytyy etsiä suutari, joka voi ommella sen takaisin kiinni.

Näkymä aallonmurtajan päästä rantaan päin

Silta, jota pitkin aallonmurtajalle piti ajaa

Cha-amissa myös yöelämä on rauhallista. Se muodustuu käytännössä yhden lyhyen kadun varrella olevista pienistä pubeista. Onneksi näissäkin paikossa saa biljardia pelata ilmaiseksi, joten. Lisäki paikalliset pubien pitäjät juttelivat mielellään turistien kanssa, joten viihtyvyys oli oikein hyvä.

Maanantaina haimme muutaman tunnin lisäaikaa skootterin vuokraan ja lähdimme käymään 13 km:n päässä olevassa Cha-am fishing parkissa. Vuokrasimme yhden virvelin kympillä (€) ja ostimme muutamalla eurolla syöttejä ja ei muuta kuin ongelle. Parkissa on kaksi allasta, joihin on istutettu kaloja. Osa kaloista on tuotu ulkomailta, kuten Amazonilta. Olisin halunnut päästä kalastamaan Arapaimaa, mutta siitä olisi joutunut maksamaan 100 €, joten päästin jättää väliin. Menimme toiselle, edullisemmalle altaalle, jossa on vähän pienempiä kaloja ja saimme mukaamme myös oppaan, joka teki meille leipämujusta ja maustelitkusta syötit onkiimme. Ei tarvinnut itse liata käsiään.

Opas myös auttoi kalastamisessa ja olisi myös tartuttanut kalan meille valmiiksi, mutta en tietenkään suostunut tähän, vaikka näin ehkä olisimme useampia kaloja saaneetkin. Se tärppihän on yksi parhaista hetkistä koko kalastuksessa. Vähän aikaa kalastettuamme opas toi kuitenkin meille toisenkin ongen käyttöön, vaikka olimme maksaneet vain yhdestä, joten pääsimme molemmat kalastamaan yhtä aikaa. Saimme muutaman tunnin aikana pyydystettyä yhteensä kymmenkunta kalaa, jotka kaikki olivat jonkin sortin kissakaloja. Myös muut altaalla olijat saivat vain näitä kaloja, vaikka esimerkiksi karppeja piti altaassa myös olla. Suurin saamamme kala painoi oppaan arvion mukaan 20 kiloa.

Ensimmäinen kala

Kalat piti tietysti laskea takaisin uimaan

Kalastuslaituri

Oppaamme

Vapa mutkalla

Olihan se kivaa vedellä kaloja ylös ja tuntea voimaakkaan kalan rimpuilu siiman päässä, mutta silti pidän enemmän kalojen narraamisesta niiden luonnollisessa ympäristössä. Itse se kalan saaminen ei tarjoa samanlaisia fiiliksiä, kun niitä ongitaan altaasta, joka kuhisee kaloja. Mutta hauskaa kuitenkin oli päästä pitkästä aikaa ongelle ja tuntea se fiilis, kun ensimmäiset viisi minuuttia väsytyksestä kala vain vie siimaa puolalta niin kuin haluaa. Seuraavan kuvan kalan väsyttämiseen meni 15 minuuttia. Suurin kala, jonka lammella näimme oli jonkun arvion mukaan 50-kiloinen jötkäle. Kaverilla, joka sen sai, oli mukanaan, joku light luokan vapa, jolla kalan ylössaanti kesti noin tunnin verran. Syöttien loputtua oli aika palata Cha-amin kautta takaisin Bangkokiin ottamaan vastaan seuraavaa kouluviikoa.

Kahen (kymmenen) kilon siika

Tää kaveri väsytti seuraavan kuvan kalaa about tunnin verran

Jäätävän kokoinen jytky!